”Joo, ja”?

Näyttelijäntyön ja improvisaation eräs perusharjoituksista on ”joo, ja” -harjoitus, jossa pyritään jatkamaan toisen ideaa tyrmäämättä mitään vastanäyttelijöiden tarjouksia. Kaksi näyttelijää keskustelevat: ”Näiden tyyppien pihalla voisi olla puu, jossa on maja.” ”Joo, ja siinä majassa voisi asua menninkäisiä.” ”Joo, ja ne menninkäiset vois olla sellaisia, että vain lapset näkevät ne.” ”Joo, ja ne lapset voisi seikkailla niiden kanssa aina salaa öisin kun vanhemmat nukkuu.” ”Joo, ja ne lapset haluaisivat salata menninkäisten olemassaolon vanhemmilta.” ”Joo, koska jos aikuiset saisivat tietää niiden olemassaolosta, menninkäiset joutuisivat muuttamaan muualle.” ”Joo, koska aina kun joku joka epäilee menninkäisen olemassaoloa ja katsoo vahingossa näkymätöntä menninkäistä päin, menninkäinen kuolee.” ”Joo, ja ne lapset olisi tavallaan silloin luonnonsuojelijoita, koska ne suojelisivat uhanalaista menninkäislajia.” Ja niin edelleen.

Harjoitus on hyvin yksinkertainen, ja sillä saa aikaan upeita tarinoita. Mutta näyttämölle sovellettuna se asettaakin jo haasteita. Näyttelijän tarjous on aina kokonainen kimppu eleitä, äänenpainoja, toimintaa, sanoja, tunteita. Osa tarjouksen osista on tietoisia, osa tiedostamattomia oman persoonan palasia. Jokainen yksityiskohta on osa tarjousta, johon vastanäyttelijän pitää osata tarttua. Näyttelijäntyö on valintoja. Kun päättää tarttua yhteen osaan tarjousta, voi joutua hylkäämään tarjouksen toisen osan. Valinta sisältää aina sekä ”kyllän” että ”ein”. ”Joo ja” on siis ristiriitoja luova peli, ja ristiriidat luovat tarvetta löytää ratkaisuja.

Olen miettinyt viime aikoina paljon tätä ”joo ja” -filosofiaa. Voiko sitä toteuttaa elämässä, ja kannattaako se? Tietyssä määrin se laajentaa omaa olemista ja mahdollisuuksia, mutta jos kaikelle pyrkii sanomaan ”kyllä”, joutuuko sortumaan itsepetokseen? Jos itse jättää sanomatta asioille ”ei”, vastuu rajojen vetämisestä tai tilanteeseen ilmestyneiden ristiriitojen ja rajojen tietoisuuteen saattamisesta siirtyy jollekulle toiselle. Ristiriidat ja rajat joka tapauksessa syntyvät ja ovat olemassa joka valinnassa, joten käytännössä täydellinen ”joo, ja” -filosofia ei voi koskaan toteutua. Jos valitsee menevänsä yhteen suuntaan, hylkää toisen suunnan. Kaikessa läsnä olevat aika ja paikka luovat rajoituksia joita ihminen ei voi väistää. Jos päättää jäädä paikalleen, hylkää etenemisen ja pakittamisen.

Pystyykö ihminen elämään rajattomuudessa, pystyykö edes taidetta tekemään rajattomuudessa, ja syntyykö rajattomuudesta mitään muuta kuin vellovaa, järjestyksetöntä massaa? Jos taiteessa haluaa väittää jotain, ajatus ja väite on järjestettävä ymmärrettävään muotoon. Osa järjestämisestä tapahtuu yleisön mielessä, osa taiteilijan alitajunnassa, mutta usein osa myös taiteilijan tietoisuudessa.  On myös tehtävä valinta, haluaako jättää taiteensa ajatusmassaksi, jossa yleisö tekee oman tulkintansa vai haluaako ohjata yleisön ajatuksia johonkin suuntaan. Joka tapauksessa jotkin rajat, ajatuksen ääriviivat, syntyvät aina, sillä sellainen on ihmisen mieli: oman historian, oman ymmärryksen ja olemassaolon tavan ja konkreettisen olemuksen rajoittama.

Tämän kaiken pohjalta olen miettinyt ”joo ja” -harjoituksen laajentamista. Kun ollaan päästy ensin harjoituksen tavoitteeseen yhteistyön sujuvuudessa ja taidossa hyväksyä myös muita teitä ja rakentaa niistä uutta, voisiko haastetta vaikeuttaa niin, että jokainen valinnan tekijä sanoisi sekä ”joo, ja”, että tuon valinnan sisältämän ”ja siksi ei” -sisällön? Tämä pakottaisi ymmärtämään jokaisen valinnan luomia rajoja, joita seuraavilla ”joo ja” -valinnoilla voi taas pyrkiä laajentamaan. Kuten improvisaatiomaailmassa sanotaan, moka on lahja. Haluan siirtää saman ajatuksen ”joo ja” -filosofiaan ja todeta: rajat ovat lahja, sillä kuten mokat, nekin viitoittavat tietä yllättäviin suuntiin ja synnyttävät usein jotain hienoa ja täysin uutta.